Takaisin Kroatiaan

Ainoa asia mikä aamupalastamme puuttui oli tuoreet croissantit. Niinpä Kasper pisti tohvelit jalkaan lähti metsästämään villejä croissaintteja luonnosta. Aamuiset Mostarin kadut olivat todella paljon rauhallisemmat kuin lauantai-illan huumassa. Vain muutama ihminen tuli koko leipomoreissun aikana vastaan, eikä heilläkään tuntunut olevan mihinkään kiire. Täälläkin oli samanlainen tapa kuin muissa vanhoissakaupungeissa: tiet pestään joka aamu ja pienimmätkin roskat pyrittiin keräämään pois, myös puiden lehdet. Mostarissa ei oltu kuitenkaan ihan yhtä tarkkoja kuin Dubrovnikissa. Normaaleja croissantteja ei löytynyt millään, ainoastaan juusto-, nakki- ja suklaatäytteisiä. Sekalainen valikoma niistä tarttuikin lopulta matkaan, joten aamupala oli valmis.

Punnerrushaaste ei katso paikkaa tai aikaa.

Pakkailimme kamat jälleen kerran kasaan ja haikaillen suljimme oven perässämme. Olisimme mielellämme viettäneet Villa Beharissa vielä toisenkin yön. Kun veimme tavaroita autoon, huomasi Yrjö onneksi erään mielenkiintoinen asian. Joku oli laittanut lasipurkin takarenkaamme alle piiloon. Siitä kun olisi lähdetty peruuttamaan, olisi lopputulos voinut olla aika ärsyttävä. Onneksi vältyimme tältä ikävältä episodilta Yrjön tarkkojen (?) silmien vuoksi.

Siellä se saakutti kyttäsi.

Eilen illalla näimme muutamia houkuttelevia kauppoja. Erityisesti laadukkaan näköinen kenkäkauppa veti meitä heti aamusta puoleensa. Harmiksemme saimme huomata sunnuntain olevan Bosniassa lepopäivä, joten suurin osa kaupoista piti ovensa visusti suljettuna. Vähän pettyneinä lähdimme etsimään muuta osteskeltavaa, kuten pelikortteja ja joulukoristeita.

Saapa nähdä saapuvatko nämä koskaan perille.

Suuri osa ihmisistä mieltää Bosnia Herzegovinan edelleen hyvin epävakaaksi alueeksi. Sisällissodasta on kuitenkin aikaa jo 20 vuotta. Vihamielisyydet ovat kaikonneet ja konekivääripesäkkeet muuttuneet krääsäkaupoiksi. Otimme suunnaksi Stari Mostin, Mostarin kuuluisan vanhan sillan.

Suuressa osassa taloista on seinissä lukemattomia luodinreikiä.

Stari Most oli aikalailla sellainen kuin olimme odottaneetkin. Vanhannäköiseksi restauroitu (tai siis kokonaan uudelleenrakennettu) lyhyehkö ja jyrkkä silta. Tämä jakoi aikanaan Mostarin bosniakkien ja kroaattien puoliin ja oli ihan mielenkiintoista käydä katsomassa tätä niinkin vähän aikaa sitten uutisissa ollutta maamerkkiä.

Kyllä sitä restauroimalla melko uudennäköiseksi saa.

Stari Most ja Mussu.

Kun olimme tutustuneet alueen historiaan ja ostelleet tarvittavat matkamuistot, menimme syömään Sadrvaniin, vuokraisäntämme meille suosittelemaan paikkaan. Nälkäisinä tilasimme ruokaa ehkä vähän yli mahojemme. Kaksi isoa salaattia, shish kebab ja iso kahden hengen tarjottimellinen lihaa ja lisukkeita. Oli kyllä hyvää ja sopivan paikallista, mutta maha ei vain jaksanut kauhean paljoa. Tai ehkä jaksoikin, mutta prosentuaalisesti annosten sisällöstä meni aika paljon possuille.

Vauhdilla kimppuun.

Tarjoilijamme oli aidon oloisesti ystävällinen ja mukava.

Pikku hiljaa aloimme valmistautumaan ajomatkaan. Teimme viimeiset päätökset ajoreitistä ja kohteesta ja varasimme hotellin Kroatian puolelta Korenican kylästä Plitvicen läheltä. Ajomatkaa näytti olevan perille noin 6 tuntia. Auto käyntiin, Yrjö rattiin ja renkaat vinkuen jätimme Mostarin taaksemme. Ensimmäinen pysähdys pidettiin tosin jo kolmen minuutin ajon jälkeen kun Hanne ja Alma bongasivat herkullisen hedelmäkioskin. Kilo tuoreita viikunoita maksoi 1,5 euroa. Suomessa vastaavanlaisista saa pulittaa 24 euroa / kilo. Nyt siis kannattaa mättää viikunoita niin paljon kuin vain voi, eräällä tavallahan siinä vain säästää!

Herkkuja on siinä monenlaista.

Matka rullasi hyvin ja pidimme ensimmäisen tauon Jajcen kohdilla, noin kahden ja puolen tunnin ajon jälkeen. Se olikin eräänlainen ongelmakohtamme matkalla. Ensin ajoimme hiukan hutiin. Tätä edelsi kommentti: "Emme me nyt mitään pientä tietä ajeta, vaan jatketaan tätä isoa." Toinen vaihe oli vessan ja ruokapaikan etsiminen. "Ei kai sitä tuonne keskustaan asti tarvitse lähteä. Kyllä tästä matkalta joku paikka löytyy." No, ei löytynyt. Lopulta päädyimme ajamaan aika paljon lisää Mrkonjic Gradiin. Se valikoitui eräällä tavalla mielenkiintoisen nimensä vuoksi oivaksi pysähdyspaikaksi.

Kyllä Jajcessa oli jotain hyvääkin, nimittäin nämä huikeat vesiputoukset.

Ja vielä ilman maisemaa pilaavia immeisiä.

Mrkonjic Gradissa olikin sitten vaikeuksia löytää mitään paikkaa johon olisimme voineet käyttää loput Bosnian markkamme. No, totuushan oli se että meillä oli niitä jäljellä 3mk, eli 1,5 euroa. Ei kukaan, siis yksinkertaisesti ei kukaan puhunut englantia. Pienen harhailun jälkeen löysimme pubin, jossa Yrjö kaivoi kaksi kolikkoamme esiin ja esitti asiansa.
- "Machiatto?"
Baarimikko nosti etusormensa: "One mark."
Yrjö nyökkäsi, otti yhden markan kolikon, liu'utti sen hitaasti tiskiä pitkin. "One macchiato." , johon mies nyökkäsi. Onnistuimme myös ostamaan omenamehupullon viimeisellä kahden markan kolikollamme. Se mikä tästä hetkestä teki niin ikimuistoisen, oli baarimikon aito huoli siitä, että olimmehan me nyt varmasti tyytyväisiä ja hyvin paleltuja. Hän seurasi tarkkaan, että olihan Yrjö tyytyväinen kahviinsa ja me mehuumme. Avuliaana, mutta heikolla kielitaidolla varustettuna hän silti uskalsi tulla esittelemään meille seinällä olleita tauluja. "Old... town." ja "This." olivat ainoat sanat mitä hän osasi meille kuvista kertoa. Olimme oikeasti todella otettuja jälleen kerran paikallisten aidosta ystävällisyydestä.

Omenamehu näytti kevyesti väriltään viskiltä. Baarimikko löikin viskipullon tiskiin kuvan oton ajaksi. :)

Tyytyväisinä tyhjätaskuina lähdimme porhaltamaan kohti Kroatian rajaa, tällä kertaa Kasperin ohjastamana. Pimeä oli laskeutunut ja edelleen pohdimme mitkäköhän nopeusrajoitukset täällä ovat. Jossain kohdassa tuli ajettua 110km/h ja sitten tulikin 60km/h alue loppuu. Erittäin vaikeaa. Jotenkin tuli kuitenkin puheeksi sakot ja valvonta, niin hetken päästähän se sitten napsahti. 80km/h alueella tuli ajeltua jälleen noin 105km/h, kunnes tuli 60km/h alue. Onneksi Kasper juuri jarrutteli, oliko se sitten intuitiota vai mitä, noin 75km/h nopeuteen. Sitten näkyikin edessä poliisiauto ja heijastinlätkä jota näytettiin pysähtymisen merkiksi. No, siihen ajettiin sivuun vähän epätietoisin ajatuksin.

Kun Kasper laski ikkunan alas, emme ymmärtäneet mitä poliisi sanoi. Kasper kysyikin, josko voitaisiin asioida englanniksi. Poliisi alkoi katselemaan jo vähän muualle ja totesi, että ei tästä kyllä tulisi yhtään mitään. Hän vain näytti, että "hidasta nyt vähän" ja sanoi: "Das ist sechzig, da ist achtzig". Kasper nyökkäsi ja homma oli ohi. Ei sakkoja, ei mitään. Ainekset siihen olisi kuitenkin ollut.

Tuntui, että kello olisi ollut jo vaikka kuinka paljon kun lähestyimme rajaa. Ilmaan heitettiinkin ajatus, että mitäs jos raja ei olekaan auki. Vähän aikaa pohdittuamme päädyimme siihen, että kyllä se raja on auki yötä päivää. Lisäksi kello oli vasta puoli kymmenen illalla. Täällä pimeys vain tulee kesälläkin niin aikaisin ja totaalisesti.

Täällä ei ollut varsinaista rajavyöhykettä, vaan lähtö- ja tulotarkastukset tehtiin 10 metrin välein. Kätevää!

 Korenican House Prica löytyi nopeasti ja vaikutti mukavan siistiltä kokonaisuudelta. Kirjauduimme nopeasti sisään ja menimme yöpuulle. Aamupala sovittiin kello 8.30, minkä jälkeen on hyvä lähteä tutustumaan Plitvicen luonnonpuistoon. Katsotaan nyt millainen keli on luvassa. Ennuste lupaa +13'C ja tihkua. Aijai. Odotukset ovat meillä kohtalaisen kovat, koska Plitvice on kaikissa rankingeissa Kroatian ykköskohde. No, huomennapa nähdään kun Kroatia laittaa parastaan!