Takaisin mantereelle

Torstaiaamu valkeni Kasperille jo hyvin aikaisin, koska tyynyt yksinkertaisesti estivät nukkumisen. Hanne heräili kahdeksan jälkeen ja suuntasi lenkille huikeisiin järvimaisemiin ohi vatsoja tekevän Kasperin. Onneksi oli jälleen kerran Heia-trackerin karttaohjelmisto apuna. Olisi nimittäin saattanut muutoin Hannen lenkki venähtää helposti 3-4 tuntiseksi. Polut olivat sen verran heikosti merkittyjä. Siinä vaiheessa kun alkoi jolkotella vuohia vastaan, oli Hannen paras vilkaista reittiään kännykän näytöltä ja todeta että harhateillä liikuttiin ja reilusti. Siispä takaisin samaa reittiä kuin tullessa kämpille ja suihkuun. Vaikka tämäkin 28 asteen keli tuntui suht lämpöiseltä ja hiki nousi hetkessä pintaan, ei se ollut mitään verrattuna keväiseen Sri Lankan 40 asteen lenkkikeliin.

Lenkkeilyn aikana Kasper, Alma ja Yrjö olivat pakanneet tavarat kasaan ja pääsimmekin kirjaamaan itsemme hotellista ulos ja etsimään aamupalapaikkaa. Kauaksi emme jaksaneet vaeltaa, joten jäimme nauttimaan aamiaisen hotellimme terassille. Munakkaat ja hedelmät upposivat hienosti, joskin persikassa oli pureskelemista. Ensikuuleman perusteella vaikutti siltä että pöydän toisella puolella alettiin syömään hapankorppuja. Ei ollut kyllä IHAN kypsää...

Aamupalan jälkeen päätimme tukea paikallista yksityisyrittäjyyttä ja ostimme kätensä teloneelta katumyyjältä naiselta pussillisen aivan ihania auringonkypsyttämiä viikunoita. Kunnon pussillinen kustansi vain 20 kunaa. Viikunoiden kera lähdimme jälleen käpsyttelemään kohti Melo Jezeroa eli pientä suolajärveä. Tällä kertaa lippuja ei kysytty, koska sama lipuntarkastajatyttönen muisti eilisen episodimme. Ilmeisesti hän ei vain uskaltanut aiheuttaa toista samanlaista kohtausta tolloille turisteille. Löysimme mukavan heinikkorannan johon pistimme leirin pystyyn. Aamupäivä menikin sitten auringossa löhöillen, korttia pelaillen ja snorklaillen. Olihan kyllä mukavata ja äärimmäisen leppoisaa.

Leirin pystytyksessä.

Eräällä tavalla harvinainen näky Suomessa: Yrjö vedessä.

Löhöilyn lomassa Alma ja Hanne päättivät tehdä pienen uintiretken järven keskellä olevalle poijulle. Arviolta 600 metrin uinti virkisti mukavasti päivää ja saatoimmepa todeta suorittaneemme pikkuisen triathlonin tässä kahden päivän lomailun ohessa. Jatkuvaa kävelyä, eilen pyöräilyä ja tänään avovesiuintia. Kyllä taidetaan olla melkoisessa kunnossa kun pienen tissuttelun ohessa suorittaa triathlonin vähän kuin huomaamamattaan.

Emäntien heiluttelu aiheutti vipinää kuvan takaosassa näkyvässä miehessä. Luuli vissiin että oli hätä kädessä kun niin huudeltiin ja heilutettiin.

Mukavan kirkasta vettä.

Uintireissun jälkeen suuntasimme hakemaan yhden geokätkön. Sen jälkeen suuntasimmekin kiireen vilkkaa kohti pientä siltaa, josta lähtisi paatti suuremman järven keskellä olevalle luostarisaarelle. Mellä ei ollut tarkkaa tietoa paatin lähtöajasta, mutta Hannen intuitioarvaauksen perusteella se lähtisi kymmentä vaille. Eipä olisi tälläkään kertaa voinut ajoitus juuri paremmin osua kohdalleen. Olimme perillä sillalla 13.49 ja viimeisen meistä astuessa laivaan irrotettiin köydet ja irtosimme satamasta.

Venhonen.

Luostarisaarella saimme kuulla että vene takasin lähtisi 45 minuutin kuluttua. Olimme ajatelleet lounastavamme saarella, mutta totesimme aikataulun olevan sen verran tiukka, että olikin parasta käyttää aika maisemien ja luostarin ihailuun. Luostarista ei ollut paljoa jäljellä, eikä saarella ollut muutenkaan paljoa nähtävää. Siitä oli tehty lähinnä ravintolasaari. Kunhan kaikki oli kierretty, nappasimme jätskit kiskasta ja nauttimme auringosta.

Kuvaaminen luostarissa oli ehdottomasti kielletty.

Alma ja sen portaat.

Hotellille palattuamme nappasimme kapsäkkimme matkaan ja lähdimme kyselemään kyytiä Polacessa sijaitsevaan satamaan. Infopisteen nainen oli aivan suu ymmyrkäisenä, että mitä te oikein tarkoitatte. Teidän oppaannehan olisi pitänyt antaa teille paluu tiketti millä te pääsette takaisin, muuten joudutte kävelemään. No, ensinnäkin ongelmahan oli se ettei kadulla ollut yhtään tila-autoa. Olisi meillä ollut tiketti tai ei, niin kyllä siihen kyyditsemiseen myös auto tarvitaan. Pienen väännön jälkeen oli vain fiksumpaa luovuttaa ja mennä kysymään hotellin omistajaltamme kyydeistä. Hän ystävällisesti lupasi heittää meidät firman autolla Polaceen ja vielä ilmaiseksi.

Kun odotelimme lauttamme lähtöä, päätimme syödä vielä pienen lounaan ja päivällisen yhdistelmän. Muuten kaikki meni sen suhteen oikein hienosti, mutta yli puolet laivaan jonottaneista ihmisistä olivat jo sisällä kun meille vasta tuotiin jälkiruokia ja laskua. Kuitenkin jälkiruoka-ahneina ihmisinä tämä ei ollut ongelma, vaan jäätelöpallot katosivat hujauksessa suihimme ja ryntäsimme laivaan viimeisten joukossa. Tällä kertaa laiva olikin aika täynnä ja ainoat istumapaikat löytyivät ulkoa lattialta. Ei sekään hullumpi ollut katsella maisemia ja vähän koisata. Vähän ennen seitsemää olimme perillä ja nappasimme taksin autovuokraamollemme.

Auton vuokraus meni helpommin kuin oletimme. Olimme varanneet Volkswagen polon, mutta saimmekin golfin. Ei huono sinällään, koska golf-kokoluokan auto olisi ollut 120 euroa kalliimpi tälle vuokra-ajalle. Tätä oli tosin hiukan kolhittu, mutta sehän on toisaalta myös vain plussaa, koska nyt pieniä kolhuja ei huomata niin helposti. Maksoimme rajanylitysmaksut 37,50 euroa ja lisäkuskin 20 euroa tyytyväisinä auton 170 euron vuokrahinnan lisäksi.

Valkoinen ratsumme.

Varasimme päivällä neljän hengen huoneiston Dubrovnikin keskustan laidalta. Otimme auton alle ja lähdimme suunnistamaan kohti tuntematonta. Oli melkoisen työn ja tuskan takana lopulta löytää perille asunnolle, koska Dubrovnikissa on aivan älyttömästi yksisuuntaisia katuja. Yksinkertaisesti niitä on siis sen vuoksi, että kadut ovat joissain paikoissa juuri ja juuri auton levyisiä. Siltikin tuntuu hölmöltä lähteä kiertämään 200m päässä olevaa taloa varten viiden kilometrin lenkki. Lopulta kuitenkin löysimme perille onnellisesti.

Majapaikkamme oli tosiaan paikallisen naisen huoneisto. Nyt kun saavuimme paikalle, ihmettelimme kun koko rakennus oli aivan pimeänä ja portit lukossa. Onneksi varausvahvistuksesta löytyi numero johon pystyi soittamaan. Hetken kuluttua englantiapuhumaton nainen saapui paikalle ja pääsimme asettumaan yöksi. Eräällä tavalla tällainen toimintatapa on tietenkin perusteltu. Eihän kukaan jaksaisi kytätä koko ajan jossain kämpän kulmalla että koska ne roinootit saapuvat perille, vaan ovat jossain lähistöllä elämässä omaa elämäänsä ja saapuvat puhelinsoiton tullessa paikalle. Varsin toimiva systeemi. Ainoa mikä tässä oli erikoista oli se, ettei asunnon lähettyviltä löytynyt mistään mitään numeroa. Tänne kun olisi paukannut ilman mitään sähköisiä tai paperisia dokumentteja (tai tyhjän kännykän akun kanssa), olisi voinut mennä hankalaksi.

Huoneisto oli nimetty tämän roikaleen, Flokin mukaan.

Huomenna lähdemme aamusta kohti Montenegroa. Nousemme ensin vilkaisemaan Dubrovnikia lähes lintuperspektiivistä ja sitten jatkamme kohti Kotoria. Mielenkiintoista nähdä millainen maa se oikein on. Ennakkokäsityksemme mukaan kohtalaisen alkeellinen, mutta huomennapa se nähdään.

Kerman kisassa Mökö ja Nakke ovat huimassa johdossa kolmella bongauksellaan. Katsotaan onko heille tällä kertaa minkäänlaista vastusta muista aiemmista, menestyksekkäistä tapittajista.